Ei joulustressiä

SPR lähetti joulukalenterin postissa lokakuun lopussa. Silloin sen päätin: selvä, aloitetaan luukkujen avaus jo marraskuussa. Olen ollut kauan jo sitä mieltä, että vuoden jokaiselle kuukaudelle pitäisi olla oma joulukalenterinsa. Kuukauden viimeinen viikko luukutonta arkea ja sitten taas uuteen lähtölaskentaan ja pikkujännittelyyn. Jokaisessa kuussahan olisi silloin aatto, jolloin voisi järjestää omaan arkeensa jotain erikoista. Nerokasta! Kyllä, olen aina ollut naiivi ja höpsähtänyt. Salaa toivon, että joku tekisi minulle joulukalenterin ja yllättäisi pienillä arjenkevennyksillä. Koska en voi vaikuttaa siihen, teen sen toisille ja toivon, että saajatyypit ilahtuvat ajatuksesta. Tekijä on tyytyväinen, koska olen ihmistyyppi, joka ilahtuu ehkä enemmän itse, kun saa ilahduttaa. Näillä taidoilla, kun ei teipit, liimat ja tarrat välttämättä osu ihan millilleen, on hienoa saada palautetta: "Onpa ihanaa, kun oot jaksanut väkertää." Sielu kehrää.

Joulu ennen lapsia oli ahdistavaa. Nyt se on täynnä pientä odotusta ja satumaista tunnelmaa. Olemme samaa salamyhkäistä joukkoa yhdessä tonttujen ja maahisten kanssa. Hämärä tuo rauhaa ja kynttilät valoa. Olen hylännyt suurimman osan lapsuuden jouluni tavoista ja perinteistä. Ainut mitä kaipaan, on kuusenhakureissut metsästä. Sitä tapahtui silloin tällöin. Ei voi siis puhua perinteestä vaan yksittäisestä merkityksellisestä yhdessä tekemisestä. Siitä syntyy joulurauha rintakehän seutuville. Yhdessä tekemisestä eikä niinkään väkipakolla puserretuista perinteistä.

Olemme luoneet omia tapojamme, jotka tuntuvat tärkeiltä lasten vuoksi. Toivon sen luovan juuria lapsille, turvalllisia kiinnittymiskohtia, joita voi muistella maailman turuilla myöhemmin. Tarkoitus ei ole luoda perinteitä, jotka vievät äidin sängynpohjalle väsymyksestä ja isän vetäytymään työhuoneeseen. Tarkoitus on tehdä yhdessä ja saada hymyt esiin kaikille: me ollaan tässä perheenä ja meillä on kivaa yhdessä.

Muutama jo perinnettä hipova asia on joulukuusen haku samalta joulukuusien kasvattajalta Hakaniemestä. Vielä erikoislaatuisempaa tästä tekee se, että perheen isä on ottanut lapsensa mukaan ja useampana vuonna olemme ostaneet kuusemme ehkä noin 12-vuotiaalta toppahaalariselta tyttöseltä. Homma on hallussa jo nuoresta pitäen. Arvostan. Omat lapset ovat olleet haltioissaan ja loppuilta menee luontevasti kuusikauppias-leikeissä.

Samaisella kuusenhakureissulla käydään hakemassa Hakaniemen hallista myös rosollit, valmista joulukinkkua muutama siivu ja kalaa, katkarapuja ja muutama heräteherkku.

Tonttu tuo pahimpaan jännitykseen jo yhdet paketit aatonaattoaamuna tai aattoaamuna kuusen alle. Tonttu on sen verran fiksu kaveri, että ainakin yksi kirja on paketeista löytynyt. Uppoutuessa tarinan maailmaan, odotuksen jännitys unohtuu hetkiseksi. Jännitystä saa myös toivottavasti vähän jaettua tontun ennakkolahjalla.

Ei siihen ihmeitä tarvita, että jouluun sekoittuu häivähdys taikaa. Puolisolle se on graavilohta ja unta, lapsille rentoa yhdessäoloa, kiireetöntä leikkiaikaa ja itselle hetki ajatella omaa mieltä ja hetken arvoa.

Aivosolut ovat niukka resurssi

Hätkähdän usein ajatukseen, etten kuuntele lastani, olen lähellä, mutta en läsnä. Ihan liian usein. Se on niin hemmetin väärin ja aliarvioivaa toista kohtaan, ettei sun juttusi nyt vaan kiinnosta tarpeeksi, koska väsyttää, pitää laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, mennä pissille, päivittää instaa, lukea kiinnostava linkitys, murehtia tulevia, nukahtaa kesken sadun, kun pentele oma aika asettuu yön tunteihin ja mitä sattuu. Mitätöin siinä vain toisen mietteet ja yrityksen kommunikoida. Sitten ihmettelen, miksi lapset ei kuuntele, kun minä haluan puhua tai mulla on TÄRKEÄÄ asiaa "just sillä mulle sopivalla" -hetkellä. Mitä oikein odotan/oletan? Jotain sellaista selvästi, johon en edes itsekään kykene. ja odotan tätä 2-, 5- ja 8-vuotiaalta. Härregyyd, kasva aikuiseksi!


Jos vaikka aloittaisi ihan perusjutuista, kuten siitä, että älä räplää kännykkää silloin, kun elävä ihminen juttelee sulle. Haloo mamma! Ja vielä oma lapsesi, joka opettelee elämää, yhteyksien luomista toisiin ihmisiin. Tämäkö on sinun esimerkkisi siitä, sinun panostuksesi tätä erityisen tärkeää asiaa kohtaan? Ehkä yhtä tärkeimmistä asioista elämässä. Ota nyt hemmetti onkees, Carpe Diem!


Lisämausteensa vielä tälle räpiköinnille antaa ikätason mukainen kohtaaminen. Kun talossa on 2-, 5- ja 8-vuotias lapsonen, pitää muistaa jutella kaikille omaa ikätasoaan vastaavalla tavalla. Joo, olen yrittänyt puhua kaikille samalla tavoin. Tulos: Vanhin ignooraa täysin, keskimmäinen ehkä tajuaa eniten, pienin keksii siitä jotain aivan muuta. Ikätaso joo, ja sitten vielä luonteenerot ja mielenkiinnon kohteiden erot. Koska Nobelin arvoistahan on osata herättää lapsen huomio häntä kiinnostavien vertauksien ja linkitysten avulla. Juuh. Heleppoa on.


Elinikäinen oppiminen tuo lohtua; ehkä osaan alkeistasolla jotain, kun lapsi täyttää 18-vuotta ja huomaan, ettei nää lapsijuttelut enää inspiroikaan kuulijaa. Kas kummaa. Joten sillä välin, sanon vähän, mutta paijaan paljon ja yksinkertaistan. Olet rakas ja hieno poika/tyttö. Olen onnekas, että olen saanut sinut lapseni.