Kasvisten syönnistä

Jokaisella kolmella lapsellani on oma tapansa suhtautua makuihin.

8-vuotias esikoinen, on lähtökohtaisesti ennakkoluuloinen, herkkä hajuille ja ulkonäölle. Häneen purisivat varmasti kasviksista tehdyt naamat ja kasvisten veisto. Visuaalinen tyyppi siis. Jatkuvaa vaihtelua myös havaittavissa. Välillä hän rakastaa omenoita, toisinaan vesimelonia, joskus maistuu porkkanat, toisinaan eit. Muutamia luottokasviksia onneksi on -eikä niin tyypillisestä joukosta - hän on syönyt aina rapeaa kyssäkaalia, kirsikkatomaatteja, salaattia ja basilikaa. Ihmiskunnalla on vielä toivoa!

Keskimmäistä pitää kehottaa syömään pääruoka, kun ei kasviksilta malttaisi. Ne häviävät lautaselta ensimmäisenä ja lisää pyydetään - ja saadaan, kunhan lämmin ruoka on hävinnyt. Kiristystä kasviksilla! Ennenkuulumatonta, mutta toimii ja käänteispsykologisesti lisää kasvisten syöntiä, koska kasvikset nousevat tavoiteltavaksi erikoisruuaksi, jota saa vasta kun perusruoka on syöty. Hän on siis kasvisten monisyöjä ja -osaaja: "Äiti, saanko granaattiomenan siemeniä, ne on niin ihania!" Saat lapseni, saat. Kaivamme ne yhdessä valmiiksi kuppiin ja "keräämme" ruokamme välittämättä  perkaamisen aiheuttamasta järkyttävästä roiske-lähmäsotkusta.

Pienin on epäileväinen kaikkea uutta kohtaan, mutta on mallioppimisen mestari ja seuraa tarkoin keskimmäisen sisaruksen esimerkkiä. Hänelle varmasti toimisivat myös kasvisnaamat mielenkiinnon herättäjinä. Näin pienelle suutuntuma nousee valtiksi arvaamattomaksi. Suutuntuman kun saa kohdallleen tarjoamalla neofobiaa herättäviä kasviksia, nekin menevät edes maistelutasolle. Maku on sitten viime kädessä ratkaisevin kriteeri, jolla joko teilataan tai mennään jatkoon. Ja makuunkin tottuu toiston voimalla.

Aika pienet konstit ovat lopulta auttaneet loiventamaan kausittaista "en tykkää!" -kommentointia. Kurkkumiekat, porkkananauhat, banaanikolikot, omenaveneet jne. menevät alas paremmin kuin pelkät palat tai lohkot. 

Keskimmäinen lapsukainen pyysi juuri eilen, saisiko syödä mandariinsa kuin aragonianlisko eli seivästämällä palan useita kertoja haarukalla. Sotkuahan siitä syntyy, mutta hedelmä häviää parempiin suihin vitamiineineen päivineen.

Onneksi on pimeää ja kynttilänvalo armollisuudessaan peittää kaikki hedelmäroiskeet ja lähmät hämärään huntuunsa.