Oman elämän empatia

Olen viime päivinä pohtinut empatiaa. Tai sen puutetta. Viimeaikojen mielen matalapaineet ovat kääntäneet kurssin nopeasti tuohon jälkimmäiseen; Sen puutteeseen.


Kriiseilen itse kovasti juuri tällä hetkellä. On uusi työ, ruuhkavuodet, riittämättömyys, lasten surut ja sopeutumiset, parisuhteen ohkaisuus tämän kaiken keskellä, yhteiskunnan vinoutumat, omien vanhempien ikääntyminen, läheisten huolet, suorittaminen jokaisella elämänalueella, ystävien kaikkoaminen ja ja ja... olen opetellut kieltäytymään, keskittämään olemistani ja karsimaan sellaista, joka ei nyt vaan sovi kalenteriin. Tässä hetkessä jokainen pieni empatian ripekin kanssaihmisiltä on merkitykseltään järisyttävä.


On tällä ikävästi se kääntöpuolikin: Jokainen välinpitämätön ele tuntuu pahalta ja lannistaa kohtuuttomasti.

Olen miettinyt herkkyyttä, heikkoutta...onko se sitä, että ottaa empatian ja sen puutteen liian vakavasti? Vai onko se vain epävarmuutta ja elämää, jossa onnistumiset ja kannustus ovat harvassa. Koska siltä minusta tuntuu. En koe onnistuvani kuin jokapäiväisessä selviytymisessä. Saan hoidettua pakolliset, huolehdittua lapsista ja mentyä töihin, mutta kohtaamiset ja onnistumiset ovat harvassa. En koe olevani hyvä missään. Haluaisin ruiskullisen itsevarmuutta ja toisen hyväksyntää.

Eilen peitellessäni lapsia höyhensaarille, poikani sanoi: "äiti, olet kaikista lempein." Vastasin hänelle, "vaikka joudun sinua torumaan ja komentamaan usein, tuntuuko sinusta silti sille?" Hän vastasi epäröimättä: "joo, vaikka tänäänkin toruit minua usein, silti."

Oman pään sisäinen maailma on aika erilainen kuin ulkoinen maailma. Se täytyisi muistaa. Ja se oma näkökulma voisi jo muuttua, vaikka omat vahvuudet antavatkin odottaa löytymistään. Ehkä on aika keskittyä niihin lukuisiin hyviin hetkiin ja voimauttaviin ominaisuuksiin, vaikka oma pää on kireä ja huolista täysi. Ehkä mulla on toivoa.