Vanhemmuuden kiukku

Se lähtee pienestä ja ajaa sinut hetkessä raivon partaalle. Lasten riiteleminen ja toistensa tökkiminen, vaikka useasti on pyydetty lopettamaan. Siinä on jotakin alkukantaista vallanhalua ja alistamisen genetiikkaa, ettei lapsi pysty lopettamaan sitä, vaikka muuten olisikin "peruskiltti" ja lahjottu tapaus.


Omat pasmat menevät siinä väsymyksen, ärtymyksen, huolen, pelon ja vihan vellovassa meressä sekaisin. Lapsi janoaa lohtua ja turvaa, kun aikuinen on mennyt väliin ja pistää pisteen härkkimiselle. Itse siinä vaiheessa puhkuu syvältä pursuavaa raivoa niin, että silmissä sumenee ja olen lähinnä vaan väsynyt ja kyllästynyt, miksi oi miksi taas tässä tilanteessa? Ehkä summattuna kaikki tunteet yhteen lopputuloksena on turhautunut ja lannistunut äiti, joka puristaa pienen syliinsä ja yrittää edes fyysisesti antaa turvaa, kun henkisesti on aivan pihalla. Ei sanoja siinä tilanteessa, mieluummin vain fyysistä läsnäoloa. Sitten kun rauhoitutaan yhdessä, voidaan ehkä jo vähän jutella.


Ei se viimeisin tilanne mennyt ihan niinkuin olisin ideaalihattarassani toivonut, mutta selvittiin kuitenkin tilanteesta ilman isompia sotavammoja. Joku viisas aikuinen sanoikin viikko kaksi sitten, että vanhemmuus on vaikein tehtävä ihmiselämässä: http://blogit.image.fi/paivystavaanarkisti/vanhemmuus-on-siivenisku/.


Totuuden ytimessä.