Asiakaspalvelun ultimatum

Bussikuski toi minut pysäkin sijasta työpaikan ovelle asti. Ylitetty erinomaisen asiakaspalvelun taso!

Uni

Sitä on liian vähän, mutta en malta nukkuakaan omia hetkiäni. Haluan olla sen hetken oman elämäni mestari, joka saa päättää kaikesta. Kukaan ei tarvitse minua nyt, saan olla vain itselleni. Taustalla takoo ajatus aamun väsyneestä olosta, mutta nukun sitten joskus. Ja äkkiä muihin aiheisiin.


Olen oppinut tulemaan toimeen vähemmällä unella, mutta millainen olisin, jos nukkuisin riittävästi. Olisin varmasti luovempi ja pitkäpinnaisempi. Varmasti kannattaisi kokeilla, kuinka luovempi minä pärjäisi lasten pikkulapsivaiheessa, kun kaikki äidin hullut ideat otetaan avosylin vastaan. Teininä voi olla erilainen alusta tehdä luovia avauksia. Silloin ei enää tarvitse niin intensiivistä yhteyttä ja askartelukaveria. Päinvastoin, tilan antaminen angstiselle teinille lienee paras neuvo, mitä äidille silloin voi antaa.  Äidin  omaa aikaa on sitten myös siihen nukkumiseen.

Eli siis N-Y-T NYT, laita pää tyynyyn ja silmät kiinni. Nyt on uniaika!

Oman elämän empatia

Olen viime päivinä pohtinut empatiaa. Tai sen puutetta. Viimeaikojen mielen matalapaineet ovat kääntäneet kurssin nopeasti tuohon jälkimmäiseen; Sen puutteeseen.


Kriiseilen itse kovasti juuri tällä hetkellä. On uusi työ, ruuhkavuodet, riittämättömyys, lasten surut ja sopeutumiset, parisuhteen ohkaisuus tämän kaiken keskellä, yhteiskunnan vinoutumat, omien vanhempien ikääntyminen, läheisten huolet, suorittaminen jokaisella elämänalueella, ystävien kaikkoaminen ja ja ja... olen opetellut kieltäytymään, keskittämään olemistani ja karsimaan sellaista, joka ei nyt vaan sovi kalenteriin. Tässä hetkessä jokainen pieni empatian ripekin kanssaihmisiltä on merkitykseltään järisyttävä.


On tällä ikävästi se kääntöpuolikin: Jokainen välinpitämätön ele tuntuu pahalta ja lannistaa kohtuuttomasti.

Olen miettinyt herkkyyttä, heikkoutta...onko se sitä, että ottaa empatian ja sen puutteen liian vakavasti? Vai onko se vain epävarmuutta ja elämää, jossa onnistumiset ja kannustus ovat harvassa. Koska siltä minusta tuntuu. En koe onnistuvani kuin jokapäiväisessä selviytymisessä. Saan hoidettua pakolliset, huolehdittua lapsista ja mentyä töihin, mutta kohtaamiset ja onnistumiset ovat harvassa. En koe olevani hyvä missään. Haluaisin ruiskullisen itsevarmuutta ja toisen hyväksyntää.

Eilen peitellessäni lapsia höyhensaarille, poikani sanoi: "äiti, olet kaikista lempein." Vastasin hänelle, "vaikka joudun sinua torumaan ja komentamaan usein, tuntuuko sinusta silti sille?" Hän vastasi epäröimättä: "joo, vaikka tänäänkin toruit minua usein, silti."

Oman pään sisäinen maailma on aika erilainen kuin ulkoinen maailma. Se täytyisi muistaa. Ja se oma näkökulma voisi jo muuttua, vaikka omat vahvuudet antavatkin odottaa löytymistään. Ehkä on aika keskittyä niihin lukuisiin hyviin hetkiin ja voimauttaviin ominaisuuksiin, vaikka oma pää on kireä ja huolista täysi. Ehkä mulla on toivoa.

Rusettirenksuja ihaniin kultakutreihin:

Kuva kännykkäkameralla, pahoittelen :).

Kummitakit

Neuletakki kummitytölle paloista. Antoisa työ. Aloitettu hyvissä ajoin elämän arvaamattomuuden vuoksi. Yllättäen saatu valmiiksi hyvissä ajoin. Tyytyväinen ja iloinen saadessani antaa tämän hänelle.

Nyt menossa toinen villatakki toiselle kummitytölle. Tiukemmalla aikataululla. Vielä kuitenkin ehtii, ellei mitään arvaamatonta tapahdu.

Isompi aloitti tarhan reilun puolen vuoden kotiolon jälkeen. Pieni vielä pieni. Ajatukset alkaa kääntyä työntekoon.

Ohoh, olen minä huomannut, että blogin pito on jäänyt. Ei ole hotsittanut, kaikki muu on vienyt ajan. huomenna olisi tullut vuosi viime kirjoittelusta, joten ei saatu nyt ihan tasavuosien symboliikkaa...

leipää on edelleenkin leivottu, mutta sirkushuveiksi voisi sanoa neulomista ja virkkaamista. Nyt kun on pienokainen, on palkitsevaa laittaa lanka juoksemaan ja saada nopeasti valmiiksi pieniä tekeleitä kullanmuruselle. Ehkäpä pitäisi muutama valokuva räpätä jo tehdyistä.

Siihen asti tämä kätevä emäntä huikkaa heit ja toivoo, ettei seuraavaan päivitykseen mene päivää vaille vuotta... ;).