Ei joulustressiä

SPR lähetti joulukalenterin postissa lokakuun lopussa. Silloin sen päätin: selvä, aloitetaan luukkujen avaus jo marraskuussa. Olen ollut kauan jo sitä mieltä, että vuoden jokaiselle kuukaudelle pitäisi olla oma joulukalenterinsa. Kuukauden viimeinen viikko luukutonta arkea ja sitten taas uuteen lähtölaskentaan ja pikkujännittelyyn. Jokaisessa kuussahan olisi silloin aatto, jolloin voisi järjestää omaan arkeensa jotain erikoista. Nerokasta! Kyllä, olen aina ollut naiivi ja höpsähtänyt. Salaa toivon, että joku tekisi minulle joulukalenterin ja yllättäisi pienillä arjenkevennyksillä. Koska en voi vaikuttaa siihen, teen sen toisille ja toivon, että saajatyypit ilahtuvat ajatuksesta. Tekijä on tyytyväinen, koska olen ihmistyyppi, joka ilahtuu ehkä enemmän itse, kun saa ilahduttaa. Näillä taidoilla, kun ei teipit, liimat ja tarrat välttämättä osu ihan millilleen, on hienoa saada palautetta: "Onpa ihanaa, kun oot jaksanut väkertää." Sielu kehrää.

Joulu ennen lapsia oli ahdistavaa. Nyt se on täynnä pientä odotusta ja satumaista tunnelmaa. Olemme samaa salamyhkäistä joukkoa yhdessä tonttujen ja maahisten kanssa. Hämärä tuo rauhaa ja kynttilät valoa. Olen hylännyt suurimman osan lapsuuden jouluni tavoista ja perinteistä. Ainut mitä kaipaan, on kuusenhakureissut metsästä. Sitä tapahtui silloin tällöin. Ei voi siis puhua perinteestä vaan yksittäisestä merkityksellisestä yhdessä tekemisestä. Siitä syntyy joulurauha rintakehän seutuville. Yhdessä tekemisestä eikä niinkään väkipakolla puserretuista perinteistä.

Olemme luoneet omia tapojamme, jotka tuntuvat tärkeiltä lasten vuoksi. Toivon sen luovan juuria lapsille, turvalllisia kiinnittymiskohtia, joita voi muistella maailman turuilla myöhemmin. Tarkoitus ei ole luoda perinteitä, jotka vievät äidin sängynpohjalle väsymyksestä ja isän vetäytymään työhuoneeseen. Tarkoitus on tehdä yhdessä ja saada hymyt esiin kaikille: me ollaan tässä perheenä ja meillä on kivaa yhdessä.

Muutama jo perinnettä hipova asia on joulukuusen haku samalta joulukuusien kasvattajalta Hakaniemestä. Vielä erikoislaatuisempaa tästä tekee se, että perheen isä on ottanut lapsensa mukaan ja useampana vuonna olemme ostaneet kuusemme ehkä noin 12-vuotiaalta toppahaalariselta tyttöseltä. Homma on hallussa jo nuoresta pitäen. Arvostan. Omat lapset ovat olleet haltioissaan ja loppuilta menee luontevasti kuusikauppias-leikeissä.

Samaisella kuusenhakureissulla käydään hakemassa Hakaniemen hallista myös rosollit, valmista joulukinkkua muutama siivu ja kalaa, katkarapuja ja muutama heräteherkku.

Tonttu tuo pahimpaan jännitykseen jo yhdet paketit aatonaattoaamuna tai aattoaamuna kuusen alle. Tonttu on sen verran fiksu kaveri, että ainakin yksi kirja on paketeista löytynyt. Uppoutuessa tarinan maailmaan, odotuksen jännitys unohtuu hetkiseksi. Jännitystä saa myös toivottavasti vähän jaettua tontun ennakkolahjalla.

Ei siihen ihmeitä tarvita, että jouluun sekoittuu häivähdys taikaa. Puolisolle se on graavilohta ja unta, lapsille rentoa yhdessäoloa, kiireetöntä leikkiaikaa ja itselle hetki ajatella omaa mieltä ja hetken arvoa.

Aivosolut ovat niukka resurssi

Hätkähdän usein ajatukseen, etten kuuntele lastani, olen lähellä, mutta en läsnä. Ihan liian usein. Se on niin hemmetin väärin ja aliarvioivaa toista kohtaan, ettei sun juttusi nyt vaan kiinnosta tarpeeksi, koska väsyttää, pitää laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, mennä pissille, päivittää instaa, lukea kiinnostava linkitys, murehtia tulevia, nukahtaa kesken sadun, kun pentele oma aika asettuu yön tunteihin ja mitä sattuu. Mitätöin siinä vain toisen mietteet ja yrityksen kommunikoida. Sitten ihmettelen, miksi lapset ei kuuntele, kun minä haluan puhua tai mulla on TÄRKEÄÄ asiaa "just sillä mulle sopivalla" -hetkellä. Mitä oikein odotan/oletan? Jotain sellaista selvästi, johon en edes itsekään kykene. ja odotan tätä 2-, 5- ja 8-vuotiaalta. Härregyyd, kasva aikuiseksi!


Jos vaikka aloittaisi ihan perusjutuista, kuten siitä, että älä räplää kännykkää silloin, kun elävä ihminen juttelee sulle. Haloo mamma! Ja vielä oma lapsesi, joka opettelee elämää, yhteyksien luomista toisiin ihmisiin. Tämäkö on sinun esimerkkisi siitä, sinun panostuksesi tätä erityisen tärkeää asiaa kohtaan? Ehkä yhtä tärkeimmistä asioista elämässä. Ota nyt hemmetti onkees, Carpe Diem!


Lisämausteensa vielä tälle räpiköinnille antaa ikätason mukainen kohtaaminen. Kun talossa on 2-, 5- ja 8-vuotias lapsonen, pitää muistaa jutella kaikille omaa ikätasoaan vastaavalla tavalla. Joo, olen yrittänyt puhua kaikille samalla tavoin. Tulos: Vanhin ignooraa täysin, keskimmäinen ehkä tajuaa eniten, pienin keksii siitä jotain aivan muuta. Ikätaso joo, ja sitten vielä luonteenerot ja mielenkiinnon kohteiden erot. Koska Nobelin arvoistahan on osata herättää lapsen huomio häntä kiinnostavien vertauksien ja linkitysten avulla. Juuh. Heleppoa on.


Elinikäinen oppiminen tuo lohtua; ehkä osaan alkeistasolla jotain, kun lapsi täyttää 18-vuotta ja huomaan, ettei nää lapsijuttelut enää inspiroikaan kuulijaa. Kas kummaa. Joten sillä välin, sanon vähän, mutta paijaan paljon ja yksinkertaistan. Olet rakas ja hieno poika/tyttö. Olen onnekas, että olen saanut sinut lapseni.

Vanhemmuuden kiukku

Se lähtee pienestä ja ajaa sinut hetkessä raivon partaalle. Lasten riiteleminen ja toistensa tökkiminen, vaikka useasti on pyydetty lopettamaan. Siinä on jotakin alkukantaista vallanhalua ja alistamisen genetiikkaa, ettei lapsi pysty lopettamaan sitä, vaikka muuten olisikin "peruskiltti" ja lahjottu tapaus.


Omat pasmat menevät siinä väsymyksen, ärtymyksen, huolen, pelon ja vihan vellovassa meressä sekaisin. Lapsi janoaa lohtua ja turvaa, kun aikuinen on mennyt väliin ja pistää pisteen härkkimiselle. Itse siinä vaiheessa puhkuu syvältä pursuavaa raivoa niin, että silmissä sumenee ja olen lähinnä vaan väsynyt ja kyllästynyt, miksi oi miksi taas tässä tilanteessa? Ehkä summattuna kaikki tunteet yhteen lopputuloksena on turhautunut ja lannistunut äiti, joka puristaa pienen syliinsä ja yrittää edes fyysisesti antaa turvaa, kun henkisesti on aivan pihalla. Ei sanoja siinä tilanteessa, mieluummin vain fyysistä läsnäoloa. Sitten kun rauhoitutaan yhdessä, voidaan ehkä jo vähän jutella.


Ei se viimeisin tilanne mennyt ihan niinkuin olisin ideaalihattarassani toivonut, mutta selvittiin kuitenkin tilanteesta ilman isompia sotavammoja. Joku viisas aikuinen sanoikin viikko kaksi sitten, että vanhemmuus on vaikein tehtävä ihmiselämässä: http://blogit.image.fi/paivystavaanarkisti/vanhemmuus-on-siivenisku/.


Totuuden ytimessä.

Syksy

Se saa aivan uusia ajatuksia aikaan. Sen voima piilee muutoksessa ja yrittämisessä. Kesällä voi mennä riman alta ja löysäillä, onhan kuumakin. Syksyllä pitää terästäytyä, pitää itseään lämpimänä, koittaa olla tehokas työelämässä. Kohtahan on joulukin ja silloin kaikki kiltit ja ahkerat aikuiset saavat lahjoja.


Mutta onhan biologia vastoin tehojen lisäämistä; pimeys vaatii lepoon. Talvehtiminen on kehon tapa reagoida ympärillä oleviin luonnon viesteihin.


Sen vuoksi listasin uuvuttavia asioita ja palauttavia asioita. Tavoite on, että palauttavia asioita on enemmän.
Uuvuttavat
Arki
kinaaminen, riitely, uhma
tekemättömät työt
liian vähäinen uni
arvaamattomuus ja miellyttämisen halu
Palauttavat
Vapaa-aika ja päämäärätön haahuilu vaikka metsässä (sopivan ärsykkeetön ympäristö)
sovittelu, palkitseminen  lasten ja vanhempien hyvästä käytöksestä esim.reissuilla
ulkoistus kaupassakäyntiin
nukkuminen pyrkimys 7h/yö, päiväunet viikonloppuna
uimahalli ja puuhastelu lapsien kanssa ja relaaminen kotitöistä. Pyykkikori saa tulla piripintaan!
Oman jaksamisen kuuntelu ja toisten äänien hiljentäminen




Ruuhkavuodet on yksi vaihe elämässä, tiedän, mutta silti sen uuvuttavuus on totta. Olen henkisesti ja fyysisesti koko ajan äärirajoilla ja teen kaikkeni, etten ratkeilisi liitoksistani. Oli se sitten enemmän pölypalloja tai riman ali menoa. Jos se toimii mielen tyynnyttämisessä, se toimii toivotulla tavalla.

Mun motto

"Not all who wander are lost."
J.R.R. Tolkien


Siinä se on, mun motto. Kuvastaa sitäkin niin hyvin, että oon tämänkin asian kanssa ollut haahuilemassa. Näähän on näitä tiluliluleihubbabubba -juttuja, jotka ovat first world problems länsimaiselle uusavuttomalle, keskituloiselle kansalaiselle. Mutta ai että, kun on kiva tuollainen oma lausahdus, jota voi pitää voimauttavana ajatuksena takataskussa. Tällä hokemalla voi jäsentää omaa pikku maailmaansa ja saada hetken armoa kaikelta keskeneräiseltä ja tekemättömältä.


Naistenlehdisssä on kiva kurkistaa henkilöhaastatteluista, millainen motto on tällä haastateltavalla. Niillä on aina motto! Pitäähän nyt motto olla, kun on elämässä päässyt haastateltavaksi asti! Se osoittaa selvää suunnitelmallisuutta ja päämäärätietoisuutta omaa olemista, elämistä kohtaan.


Isossa maailmassa ja omassa pienessä maailmassa on niin paljon selittämätöntä epäloogisuuta, puhumattakaan kaikesta siitä tajuttomasta epäoikeudemukaisuudesta, vaikka kuinka vatkais ja pyörittelisi selkäytimestä pikkuaivoihin. Ajattelijoiden meille lahjoittamat lauselmat antavat puhtaasti toivoa ja lohtua pimeinä päivinä, kun huolet painaa ja tuntee syyllisyyttä omasta olemassaolostaan. Hengittele sinä pieni ihminen vaan suurien lauseiden rauhaa. Kyllä se siitä suttaantuu.


Aamuhämärässä etsin taas jälleen kerran lasten hanskoja, kurahousuja, varavaatteita ja taas se tuli sieltä - lohdutus: vaikka haahuilen, ei ne kuitenkaan hukassa välttis ole. Tolkien-herraseni, taas naulan kantaan!

Asiakaspalvelun ultimatum

Bussikuski toi minut pysäkin sijasta työpaikan ovelle asti. Ylitetty erinomaisen asiakaspalvelun taso!

Uni

Sitä on liian vähän, mutta en malta nukkuakaan omia hetkiäni. Haluan olla sen hetken oman elämäni mestari, joka saa päättää kaikesta. Kukaan ei tarvitse minua nyt, saan olla vain itselleni. Taustalla takoo ajatus aamun väsyneestä olosta, mutta nukun sitten joskus. Ja äkkiä muihin aiheisiin.


Olen oppinut tulemaan toimeen vähemmällä unella, mutta millainen olisin, jos nukkuisin riittävästi. Olisin varmasti luovempi ja pitkäpinnaisempi. Varmasti kannattaisi kokeilla, kuinka luovempi minä pärjäisi lasten pikkulapsivaiheessa, kun kaikki äidin hullut ideat otetaan avosylin vastaan. Teininä voi olla erilainen alusta tehdä luovia avauksia. Silloin ei enää tarvitse niin intensiivistä yhteyttä ja askartelukaveria. Päinvastoin, tilan antaminen angstiselle teinille lienee paras neuvo, mitä äidille silloin voi antaa.  Äidin  omaa aikaa on sitten myös siihen nukkumiseen.

Eli siis N-Y-T NYT, laita pää tyynyyn ja silmät kiinni. Nyt on uniaika!